Päivän myöhässä mutta kuitenkin

2.1.2023

Keksin, että yritän kirjoittaa tänä vuonna melkein joka päivä postauksen. Kirjoitan jostain, ihan mistä tahansa. Ihan vähän ja huolettomasti, intuitiivisesti ja heuristisesti, ehkä vain rivin tai kaksi. Tai sitten vähän enemmän mieltä kuopien, enemmän ajatellen, enemmän kertoen. Päivän myöhästyin vuoden aloituksesta, mutta annettakoon tämä anteeksi, olkoon minä armollinen minulle.

Mielenterveyteni ei ole kaikkein vahvin, mutta onneksi menossa parempaan päin. Olen uskaltanut itsestäni ulos edes vähän, nähnyt valoa, kuullut pitkästä aikaa, kuinka tuuli huokaa. Kuullut sillä tavalla, että se on tuntunut muultakin kuin pelkältä ääneltä. Se on kantanut iäisyyttä ja toivoa.

Yksi elämäni kipeä asia on yksinäisyys, erityisesti parisuhdeyksinäisyys. Heikkoja ymmärretään ideologisesti, mutta syrjitään armotta parisuhteellisesti. Tarmokkaasti tasa-arvon ja sortavien rakenteiden purkamisen puolesta meuhkaavat liberaalit kaupunkilaisnaiset ovat teoilla mitaten äärimmäisiä nimbyilijöitä.

Kun naiseen tutustuu, kannattaa katsoa laulun sanojen mukaisesti mies eikä nuttu. Siis nainen eikä nuttu.

Tähän kirjoitukseen ei kauan huljahtanut, se ehti sormista ulos ennen kuin pääsi kunnolla tajuntaan. Aloitin tällä tyylillä. 

Saatan muokkailla kirjoituksiani jälkeenpäin.

Tiedän, että parhaimmillaankin tällainen blogi kerää lukijoita alle kahden käden sormet, mutta koska kirjoittaminen on minulle mieluista pakoa todellisuudesta, toimikoon tämä yleisenä sätöksenä erilaisia tarpeita palvelemaan.